Työelämässä puhutaan palautumisesta, diversiteetistä ja inkluusiosta. Puhutaan nuorista, joilla on “erilaiset odotukset työelämälle”. Puhutaan työkyvystä, sairauspoissaoloista ja jaksamisesta. Mutta yhdestä asiasta ollaan hiljaa kuin syntinen kirkossa.
Menopaussi.
Se ei ole marginaali-ilmiö. Se osuu noin puolelle väestöstä, se kestää vuosia ja sillä on valtava vaikutus työkykyyn, mielialaan ja terveyteen. Silti yhteiskunta suhtautuu siihen kuin yksityiseen häpeään. Kuin kyse olisi henkilökohtaisesta ongelmasta, joka pitää piilottaa. Jos puhumme työkyvystä ja jaksamisesta, meidän on puhuttava myös empatiasta, kyvystä nähdä ihminen kokonaisena.
Menopaussi on biologinen fakta. Kuumat aallot, unettomuus, muistikatkokset, nivelkivut, ahdistus, ärtymys, ihan muutamia mainitakseni. Joillekin lieviä, toisille lamaannuttavia. Yhtä kaikki kuitenkin, tämä ei ole tahdonvoimasta kiinni. Empaattinen työyhteisö tunnistaa tämän ja ymmärtää, ettei kyse ole asenteesta, laiskuudesta tai “hankaluudesta”, vaan luonnollisesta elämänvaiheesta.
Se on sisällissota, jossa keho ottaa ohjat ja päättää, milloin hikoilet, milloin valvot ja milloin unohdat oman lauseesi kesken palaverin. Työelämässä se näkyy monin tavoin: kollegan pinna on tavallista lyhyempi, esitysmateriaalit ovat kunnossa mutta oma nimi katoaa mielestä juuri ratkaisevalla hetkellä. Joku istuu neukkarissa villatakki päällä, kun toinen samaan aikaan pyyhkii otsaansa kuin olisi juossut maratonin. Ulkopuolelta tämä tulkitaan helposti väärin, mutta empaattinen johtaja näkee taakse: ihminen kamppailee oireidensa kanssa.
Asiaa on helppo punnita omassa työyhteisössä kysymällä: onko teidän kahvihuoneessanne lupa sanoa ääneen, että kuuma aalto iski kesken palaverin? Vaietaanko ongelmista, koska pelätään leimautumista hankalaksi? Moni yllättyy itsekin: olenko todella jo siinä iässä? Kun oireet alkavat, ne eivät ole mielikuvituksen tuotetta vaan todellisia fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia.
Mitä työpaikalla voisi tehdä toisin?
- Varmistaa, että työpaikan ilmapiiri sallii puhua tästä ilman stigmaa. Ja muistaa, ettei menopaussi määritä asiantuntijan arvoa tai osaamista.
- Kouluttaa esimiehet tunnistamaan, ettei kyse ole “huonosta asenteesta” vaan luonnollisesta elämänvaiheesta.
- Tarjota joustoa työaikoihin ja mahdollisuuksia palautua.
- Tunnista milloin ohjata lempeästi työterveyden piiriin niin, että nainen saa apua eikä jää yksin.
- Ottaa asia itse rohkeasti esille esihenkilön tai läheisten työkavereiden kanssa.
Menopaussi on yhteinen työelämäkysymys. Jos puolet porukasta käy läpi saman biologisen myllerryksen, sen piilottaminen ei tee organisaatiosta tehokkaampaa. Se, että asiasta voi puhua, vapauttaa energiaa muuhun: näkökulmat terävöityvät, rohkeus kasvaa ja moni löytää uutta virtaa. Menopaussi ei tee kenestäkään tympeää tapausta. Se tekee ihmisestä ihmisen.
Työelämän inhimillisyys mitataan siinä, miten se suhtautuu tähänkin vaiheeseen.
