Suomalainen työelämä on murroksessa. Se ei ole ollut uutinen enää pitkään aikaan. Reilun kahden vuoden takainen huutava pula työvoimasta onkin vaihtunut korkean työttömyyden kurimukseksi. Vaikka tietyillä aloilla on edelleen kova pula osaajista, on iso kuva muuttunut dramaattisesti.
Kokoaikaisesti lomautetut mukaan lukien maassamme on n. 330 000 ihmistä vailla työtä. Se on aivan liikaa.
Keitä he sitten ovat? Harvoin on työttömien armeija ollut niin epäyhtenäinen kuin se nyt on. Joukkoon mahtuu korkeakoulutettuja työttömiä, alanvaihtajia, paluumuuttajia, entisiä yrittäjiä, nuoria vastavalmistuneita ja kokeneita konkareita.
Yksi suuri haaste työllistymiselle on ikä: vaivaiset kolme kirjainta, jotka tuntuvat määrittelevän sen, mihin ihminen kelpaa, mitä hän osaa ja millainen hän on työntekijänä.
Ahtaalla ovat niin opinnoistaan valmistuneet nuoret kuin yli viisikymppiset kokeneet osaajat, joiden matkamittariin on kertynyt jo paljon kokemuskilometrejä.
Käytännössä tie nouseekin usein pystyyn silloin, kun työnhakija on ”liian nuori ja kokematon” tai ”liian vanha ja kokenut”. Väliin jää hyvin lyhyt jakso, jolloin hän ei ole kumpaakaan.
Tilanne voi olla naiselle erityisen haastava: perheen perustaminen voi osua samaan ajankohtaan kuin työuran kannalta tärkeät vuodet, eivätkä äitiyslomat, vanhempainvapaat ja pikkulasten sairastelut helpota yhtälöä.
Vanhassa maailmassa työyhteisöjen selkärangan muodostivat mestarit ja kisällit, jotka opettivat toinen toisiaan. Molempia tarvittiin. Mestarilla oli repussaan kasapäin hiljaista tietoa sekä pitkä työ- ja elämänkokemus. Senioriteetti oli rikkaus ja voimavara. Kisälli oli hyvissä käsissä, ja tietotaito siirtyi luontevasti seuraavalle sukupolvelle.
Tämän päivän kisälleillä on paljon opittavaa mentoreiltaan, mutta heillä on vastavuoroisesti tuorein tieto omasta alastaan sekä paljon sellaista rohkeutta ja itsevarmuutta, jota isiemme ja isoisiemme sukupolvella ei aina ollut.
Ikäsyrjintä työelämässä on kansainvälinen ilmiö, mutta kulttuurierot ovat silti selvästi nähtävissä. Aasian maissa seniori-ikäinen työntekijä on suuri resurssi, jonka toivotaan usein jatkavan työelämässä mahdollisimman pitkään.
Meillä Suomessa moni viisi- ja kuusikymppinen työnhakija tuntee olevansa lähinnä hukkakauraa, jota kukaan ei kaipaa.
Onko meillä eläköityvässä Suomessa varaa tällaiseen ajatteluun?
Meidän on ymmärrettävä, että ihmisen asenne, motivaatio ja halu oppia uutta ovat hänen tärkeintä pääomaansa työmarkkinoilla. Ikä on siinä yhteydessä täysin sivuseikka.
Asenteita ei päivässä muuteta, mutta ikätasa-arvotyö kantaa jo nyt hedelmää.
Pidetään yhdessä huolta siitä, että yhteiskunnastamme ja työmarkkinoistamme kasvaa nykyistä ikäystävällisempiä. Sellaisessa tulevaisuudessa kaikki voittavat.
Jos on tarpeeksi tahtoa, löytyy kyllä keinotkin!
