”Nuori ja nälkäinen, dynaaminen ja kunnianhimoinen, energinen ja helposti innostuva tiimipelaaja.”
Näitä sanoja vilisee työnhakuilmoituksissa kuin paikka olisi suunnattu U18- jalkapallojoukkueen tähtihyökkääjälle. Entä jos oletkin kokenut? Vastuunkantaja, joka on nähnyt monta nousua ja laskua? Tai ehkä rauhallinen asiantuntija, joka ei huuda ideoitaan vaan toteuttaa ne?
Joskus tuntuu siltä, että työpaikkailmoitukset on suunniteltu vain nuoria varten. Ideaalihakija olisi rekrytoijan silmissä noin 25-vuotias, jolla pitäisi samaan aikaan olla vähintään 20 vuoden kokemus toimialasta.
Ei ole missään nimessä mitään väärää siinä, että nuoria halutaan mukaan työelämään. Päinvastoin! Jos nuori ei saa edes sitä ensimmäistä työpaikkaansa, hän on vaarassa uupua ja jopa syrjäytyä. Sen kertovat tuoreet alan tutkimukset.
Mutta ongelmaksi se muuttuu silloin, kun kokeneemmat työnhakijat sivuutetaan, koska he eivät enää näytä tai kuulosta ”hyvältä tyypiltä”. Onko unohtunut, että työelämä tarvitsee erilaisia ihmisiä, monen ikäisiä osaajia ja monenlaisia vahvuuksia?
Maailma muuttuu rivakasti, ja niin muuttuu myös kuvasto eri-ikäisistä ihmisistä. Ennen vanhaan, kun joku täytti 50 vuotta, työtoverit, Rotary-veljet tai kylän miehet saattoivat tuoda hänelle lahjaksi kävelykepin tai keinutuolin. Tänä päivänä viisikymppiset ultrajuoksevat, vuorikiipeilevät ja syväsukeltavat. He ovatkin tutkimusten mukaan terveempiä kuin koskaan aikaisemmin.
Ikä ei yksinään kerro mitään ihmisen potentiaalista, oppimiskyvystä tai motivaatiosta. Silti se on edelleen yksi niistä asioista, joka saa työnantajan vaihtamaan sivua tai tekemään konkarin työnhakuilmoituksesta lennokin.
Suomessa on kymmeniätuhansia yli viisikymppisiä työttömiä, joilla on valtava määrä osaamista, kokemusta ja työmotivaatiota. Samalla työelämässä puhutaan hyvinvoinnista, resilienssistä ja jatkuvasta oppimisesta. Miten näitä arvoja voidaan uskottavasti edistää, jos suuri osa osaajista ei edes pääse mukaan ikänsä takia?
Tämä ei ole kilpailu siitä, kuka on nuorin, notkein tai nokkelin. Tässä on kysymys vastuullisuudesta, yhdenvertaisuudesta ja siitä, millaisia työyhteisöjä me haluamme rakentaa.
On helppo ajatella, että ongelma on aina jonkun muun: rekrytoinneista vastaa HR, kulttuurin muovaaminen kuuluu johdolle, syrjivät asenteet löytyvät jostain muualta eivätkä ainakaan omasta organisaatiosta tai pään sisältä. Tämä ajattelu pitää vanhat rakenteet hengissä.
Vastuullisuus ei ole titteli. Se on tekoja, päätöksiä ja valintoja, joita tehdään joka päivä.
Työnhaussa ei ole ikärajaa, eikä työn arvossa ole parasta ennen -päiväystä. Olisiko nyt hyvä hetki palauttaa tämä perusasia mieleen?
Me tarvitsemme yhtä lailla mestareita kuin kisällejäkin.
