Lukemalla somessa käytävää työelämäkeskustelua voisi joskus luulla, että eri sukupolvet elävät täysin eri planeetoilla. Kukaan ei kuuntele eikä ymmärrä ketään, ja kaikki ovat vuorollaan väärässä. Tämä ei tietenkään ole koko totuus.
Eri sukupolvilla on toki erilaisia kokemuksia, odotuksia ja tapoja toimia. Tätä ei pitäisi nähdä työelämässä ongelmana, vaan mitä suurimmissa määrin mahdollisuutena. Me kaikki tiedämme, että erilaiset näkemykset rikastavat, jos niille vain annetaan tilaa. Silti vastakkaisten tai vähintäänkin erilaisten näkökulmien huomiointi tuntuu monesti hirveän vaikealta tehtävältä. On helpompi pudistella päätään kuin aidosti kiinnostua toisten ajatuksista ja pohtia, mitä uutta ne voisivat työyhteisöön tuoda.
Palautetaan mieleen vanhat mestari-kisällimallit, eli ne perinteiset toimintatavat, joissa kokeneet työntekijät siirtävät vuosien aikana kertynyttä hiljaista tietoa eteenpäin ja nuoremmat tuovat pöytään tuoreimman osaamisen. Se ei ole jäänne menneisyydestä. Tämän täysin käyttökelpoisen ja työelämässä jopa välttämättömän toimintamallin pitäisi olla käytössä kaikkialla. Eri sukupolvien välillä ei tarvitse olla työpaikoilla kuilua, vaikka moni tajuamattaan kaivaakin sellaisen.
Joskus omia mielikuvia kannattaa tarkistaa. Amerikkalaisessa 1970-luvun Perhe on pahin -komediasarjassa esiteltiin “vanha” pariskunta, jonka monet muistavat: sovinistinen Archie Bunker ja hänen hyväntahtoinen vaimonsa Edith. Archie edusti äänekästä muutosvastarintaa ja Edith sitä kiltteyttä, joka usein liitettiin vaimoihin ja etenkin vanhempiin naisiin. Harva uskoisi, että sarjan alkaessa Archieta esittänyt Carroll O’Connor oli 48-vuotias ja Edithin roolissa ollut Jean Stapleton 49-vuotias. Siis nuorempia kuin moni tämän päivän työelämän konkari, joka kokee nyt jäävänsä kelkasta ikänsä takia.
Tämän päivän viisikymppiset hyppäävät benjihyppyjä, käyvät joogaretriiteillä ja opiskelevat jatkuvasti uutta, usein vieläpä samassa luokkahuoneessa kaksikymppisten kanssa. Sukupolvien elämäntavat, toiveet ja kyvyt eivät ole enää erotettavissa iän perusteella. Silti mielikuvat laahaavat jäljessä. Onko ongelma siis oikeasti ihmisessä itsessään vai tiedostamattomissa yhteiskunnallisissa asenteissa?
Työelämä ei kehity pakotetulla yhtenäisyydellä. Meistä jokaisen on korkea aika oppia arvostamaan monimuotoisuutta ja erilaisuutta. On myös aika oppia puhumaan oman kuplan ulkopuolelle. Ja ennen kaikkea on aika oppia kuuntelemaan heitäkin, joiden näkökulmat ja perspektiivi eriävät omastasi. Jos työyhteisöistä puuttuu vuorovaikutus ja ajatustenvaihto eri-ikäisten ihmisten välillä, hinta voi olla yllättävänkin kova: ei vain inhimillisesti, vaan myös liiketoiminnallisesti. Silloin menetetään hiljaista tietoa, innovaatioiden näkökulmat kapenevat ja työyhteisöstä katoaa syvyys. Jokaisen työyhteisön jäsenen olisi oltava valmis tekemään töitä omien ennakkoasenteidensa kanssa ja työpaikoilla olisi opittava rakentamaan inklusiivista, kaikki mukaan ottavaa työkulttuuria.
On helppoa tehdä olettamuksia. Vaikeampaa on pysähtyä, kysyä ja ymmärtää, miten me voimme oikeasti kehittyä työyhteisönä? Juuri se erottaa erinomaiset työpaikat tavallisista: niissä ei eletä ikäkuplissa vaan haetaan ikään katsomatta ymmärrystä toinen toisistamme. Se vaatii myös vahvaa tunneälyä.
Eri sukupolvien ja ikäluokkien hedelmällisellä yhteistyöllä työyhteisöistä rakennetaan tuottavia, luovia ja resilienttejä. Silloin niissä myös voidaan paremmin. Tämä kaikki heijastuu lopulta yritysten kilpailukykyyn ja koko yhteiskuntaan. Yrityksen identiteetti rakentuu monista eri arvovalinnoista. Minkälaisella polulla oma työyhteisösi on?
